Nyt ne sitten oli. Ne mitä vuoden odotin, kun kuuta nousevaa. Karsinnat.

 Koko viikko meni sählätessä Porissa. Auto, jonka piti olla n. viikko korjauksessa viipyi ja viipyi. Kaiken huipuksi Punto, joka oli siis ainut toivo vielä päästä seinäjoelle, uhkasi hajoamisella myös. Onneksi se ei kuitenkaan petä ja oli nopeasti (ja edullisesti) korjattu.

Kerran kävin viikolla ottamassa Eikalle lyhyen treenin ja sehän kulki, kuin ajatus. Ensimmäistä kertaa se tuli kontaktit yhtä nopeasti alas, kuin ylöskin ja otti tarkasti kontaktin. Loi aika isoa lohtua muuten stressissä ja jännityksessä painiskelevaan pääkoppaani. Kerrankin valoa tunnelin päässä. Eikalle siis ei ole ollut ongelmana kontaktin otto, vaan alastulon hitaus. Nyt toivon, et siitä jo hiljakseen alettais pääsemään. 

Vatsa oli kipeä viikon. Hetkeäkään ei pystynyt olemaan paikallaan ja jännitys oli koko viikon aika ylitsepääsemätöntä. Miksi? No en todellakaan tiedä. 

Perjantai odoteltiin vielä jos kuitenkin oltais saatu auto korjauksesta, mutta iltasella ilmoitettiin, että vielä pitää jotain osia siihen tilata.. Aika painokelvotonta tekstiä tuli tämän tiedon jälkeen allekirjoittaneen suusta. Niin sitten lähdettiin Ilmajoelle mökille 4 ihmistä, 2 koiraa ja tavarat puntolla. Nooh, sanotaan, että sopu sijaa antaa ja mahduttiinhan me. Tunnelma tosin oli aika tiivis.

Oltiin mökillä yö ja aamulla anivarhain käännettiin avainta virtalukossa ja suunnattiin kohti Seinäjokea. Kisapaikka oli hieno. Ihanasti tilaa, hyvä pohja, hyvät kisajärjestelyt. Parasta minusta oli, ettei halliin saanut tuoda ylimääräisiä koiria. Tunnelma oli huomattavasti hiljaisempi, kun normaalisti kisoissa. Ihanaa ihmiselle, joka on allerginen haukkuville koirille. Erityisesti mieltä aamulla lämmitti iloisesti hymyilevät reippaat ilmon ihmiset. En vihaa mitää muuta enempää kisapaikalla, kuin yhtälöä jännitys, väsymys ja naama väärinpäin irvistelevä ilmon täti. Se saa aina aikaan mieliteon tunkea porkkana ilmon tädin nenään. Joo. On mulla muitakin outoja mielenyhtymiä.. 

Ekan radan rataantutustumisessa en totaalisesti eli en ollenkaan pystynyt tutustumaan rataan. Kädet tärisi ja olemattomat ohjauskuviot tuntui käsittämättömiltä. Meinasi tulla itku tämän jälkeen. Lähdössä ja radalla vuorotellen toivoin ja pelkäsin kuolevani. Kiitos taas reippaalle koiralleni, joka oli selvästi haavi auki ohjaajan erikoisesta olemuksesta, mutta suoritti kiltisti kaiken niinkuin kerrottiinkin. Tokan riman otin alas varmistelemalla välistävetoa kolmoselle. Koira oli kääntymässä hienosti, silti suusta pääsi melko tiukka tässä. Riman päällä tietysti. Kiltti koira kääntyi katsomaan ja otti riman mukaansa. Välissä ihan hyvää suorittamista jännityksestä huolimatta, mutta takaakierron jälkeen piti vetää tiukasti itseenpäin, mutta mä seisoin, kuin variksenpelätti kädet leväällään ja työnsin koiran väärälle puolelle estettä. Siitä sitten hyl.

Ekan radan jälkeen itseinho oli aika maksimissa. Mietein hetkellisesti itseni lyömistä. Lekalla. Tästä sisuuntuneena päädyin kuitenkin siihen, että ekasta radasta selvisin hengissä. Selviän seuraavastakin ja lopetan jännittämisen. 

Tokan radan tutustumiseen aivan eri mielentilassa. Rata tuntui hyvältä ja ajatus kulki. Voitin itseni. Radalle lähdettiin samalla mielellä, kun tutustumiseen. Hauskaa miten koirasta näkee miten se blokkaa ohjaajan mielentilan jo lähdössä. Siinä missä ekalla radalla Eikka odotti lähdössä korvat taaksepäin hämillesen näköisenä, nyt se istui reippaasti korvat höröllään ja lyömpä, vaikka vetoa, että se selvästi huokaisi, kun totesi minunkin olevan taas samalla pallolla. Alkurata meni hyvin. Olin ottanut tavoitteeksi päästä kolme estettä siististi. Medeissä ja makseissa kakkosen ja kolmosen väli venyi monella järkyttäväksi kaartamiseksi ja olin Tuomakselle uhonnut, ettei niin todellakaan tarvitse käydä. Eikä käynyt. Jipii! vielä mä jonain päivänä saan itseni skarpattua koko radan ajaksi yhtä hyvin. Mahtava tunne, kun tietää sekunnilleen minne mennä ja miksi. Kolmonen puomi. Hyvä kontakti. Ei niin nopea, kuin treeneissä, muttei huonokaan. seuraavalta hypyltä ohjaus jäi kesken ja koira ponnisti väärään suuntaan ja kiersi esteen. Yllätin itseni ja kokosin ottamalla koiran siististi takas kartalle. En panikoinut. Alkuperäinen suunnitelma seuraaville esteille, kuitenkin kärsi ja jäin jälkeen. Hypyn jälkeen oli puomin alta putki, pituus ja kepit pitkällä avokulmassa. Pistin tossua toisen eteen ja ehdein kepeille, mutta senverran tiukasti, että hetkeksi oma liike pysäsi ja jäin jälkeen kepeillä. Keppien päässä oli suoralla linjalla edessä n. 3-4m päässä hyppy, joka piti olla takaakiertona. Ehdin tekemään valssin puoleen väliin ja koira vilahti käden ohi hypyn väärinpäin. Harmi! Muttei haittaa. Siinä oli jo kuitenkin tekemisen meininkiä.

Nyt vaan pyydystämään nollia ensi vuodella ja kovaa treeniä vuosi. Nyt ollaan varattu Jänesniemeltä aikoja syksyksi, Orenius on tulossa kouluttamaan ja Pöystin kanssa mennään syyskuussa alkeiskurssille Jänesniemen oppiin. Ens vuonna mennään taas vuotta kokeneempana ja viisaampina ja vähintään finaaliin asti. 

Pöysti kasvaa kohisten. Koivet alkaa nyt saamaan seurakseen rungon mittaa. Kovasti tuo on kehittynyt. Sivulle tullaan jo melko pienellä käsiavulla, maahan ilman apuja.Noutokin sujuu maalta ja vedestä tosin palautuksen kanssa ei olla tehty vielä muuta, kuin olen yrittänyt keskittyä palautuksen nopeuteen ja tuleehan se lujaa. Putket on aksassa ihan mahdottoman mukavia ja kepit menee jo hyvin verkoilla. Siitä tulee hieno. Lenkillä on isoin haahuilu jäänyt taakse. Jää hyvin kyselemään ja pitää yhteyttä. Olen lenkillä yrittänyt opettaa liikkeen lukua ja vähän se jo sujuukin. Autotie lenkit Porissa on ollut mahdottoman hyödyllisiä, eikä enää jokaista autoa tarvitse silmätä. Vähälläpä tuo on menossa ohi.